Sisältö:
1. Satutettu lapsuus, varastettu vanhemmuus (äiti kertoo).
2. Esimerkkejä perheiden taistelusta (uusi sivusto: tositarinoita)
3. ....
.........................................................................
Anne:
tämä 1:nen tarina "Satutettu lapsuus, varastettu vanhemmuus" on hirvittävä ja niin karmea, että itse voi pahoin lukiessani sitä ... itketti ja
oksetti. Mutta tämä on totta ... ja se on valitettavasti myös
sosiaaliviranomaisten nykypäivän ”lastensuojelua” pahimmillaan. Tämän vuoksi on
tämäkin sivu perustettu; että emme vaikenisi, sillä niin kauna kun näitä
tositarinoita ei tuoda julkisuuteen, niin kauan tämä hirvittävä pahuus jatkuu.
Viranomaiset eivät välitä, poliitikot eivät välitä, mutta kansa välittää ja näytetään
se. Käykää kirjoittamassa adressi http://www.adressit.com/zxcvbnm ja tulkaa
mielenosoitukseen 18.5. Eduskuntalon eteen klo. 14.
................
 |
| Lastensuojelu suomessa ontuu pahasti. Lapset turvattomia. Virnaomaisa ei valvo kukaan. |
Tämä tarina kannattaa lukea ja jakaa. Jokainen voi ajatella ja miettiä hieman maailmaamme.
Eräs äiti oli lukenut kansalaisaloitteemme ja kirjoitti minulle (Tuomas Pellonpera) henkilökohtaisesti oman näkemyksensä ja siinä samalla oman ja ennenkaikkea hänen lapsensa kokemuksen.
Tämä kaikki on tapahtunut muutamia vuosia sitten. Tarina on todella surullinen. Olen kirjoittanut sen omin sanoin hänen kertomuksensa mukaan:
..............
Näin äiti kertoo: ”Erosin miehestäni. Meillä oli yksi yhteinen lapsi. 4- vuotias pieni ihana tyttö. Oikea enkeli ja päivänsäde. Iloinen, reipas ja kaikkien rakastama pienokainen. Hänellä oli ihana lapsuus. Oli oikea unelmalapsi. Äidin ja isän oma kulta, elämän valo ja silmäterämme.
Kun erosimme, se tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Romahdin täysin. Masennuin. Sovimme tytön isän kanssa, että hän ottaa tytön asumaan luokseen, koska koin, että minun pitää saada oma elämäni kuntoon ensin.
Isä oli jostain syystä hieman vastahakoinen, mutta suostui. Kävimme sosiaalitoimessa ja teimme tapaamissopimuksen. Näkisin kuitenkin tytärtäni oman jaksamiseni mukaan mahdollisimman paljon. Vähintään jokatoinen viikonloppu pidennetysti, ke-su.
Ex-mieheni lupasi auttaa kaikintavoin.
Aluksi kaikki menikin hyvin. Kului puolisen vuotta ja näin lastani paljon, sekä oma oloni alkoi olla taas normaali. Kävin terapiassa, jonka avulla nousin "suosta" ylös. Koin olevani taas voimissani. Sitten kaikki muuttui.
Tyttäreni piti tulla luokseni. Ei tullut. En saanut ex-mieheeni enää yhteyttä ollenkaan. Huolestuin kovasti. Soitin sosiaalitoimeen ja kerroin mitä oli tapahtunut ja pyysin heiltä ohjeita ja apua. Tyrmistyin, kun sieltä sanottiin etteivät he voi auttaa mitenkään. Olet omillasi. Koita vain ottaa yhteyttä siihen ex-mieheesi.
Yritin, mutta ei vastaa puhelimeen. En kuullut mitään pitkään aikaan lapsestani. Menin sosiaalitoimeen ja kerroin mitä oli tapahtunut. Meinasin pudota tuolilta, kun työntekijä sanoi minulle, että ehkä isä katsoi ettet ole sellaisessa kunnossa, jotta lapsen voi sinulle luovuttaa. Olin hieman hämilläni, mutta selvisi se sitten. Ex-mies oli tehnyt minusta ls-ilmoituksen, etten jaksa lastani. Minuun ei otettu mitään yhteyttä ilmoituksesta. Minulta vietiin tapaamisoikeus vain siksi, koska minusta oli tehty valheellinen ls-ilmoitus.
Tiesin, ettei nyt mennä kyllä lain mukaan. Tuntui, ettei minua kuunnella yhtään!
Meni vähän aikaa, kun sattumalta näin mieheni ja lapseni. Hän ei huomannut minua. Tai ainakin teeskenteli ettei huomannut. Olin tässä kohtaa ottanut juristiin yhteyttä ja hain lastani luokseni asumaan. Meillä oli tässä kohtaa yhteishuoltajuus. Sitten näin vilaukselta lapseni paremmin. Ei tuo pieni prinsessani näyttänyt kovinkaan iloiselta, mutta ei siinä kaikki. Lapsellani oli toinen silmä mustana ja turvonnut. Silloin menin ex-mieheni luo! Lapseni huomasi minut ja suorastaan syöksyi kaulaani. Hän puristi minua ja alkoi itkeä. Hän kuiskasi, että pelottaa. Missä olet äiti ollut?
Yritin pitää itseni kasassa jotenkin. Voitte kuvitella tunteeni? Ehkäpä. Kysyin ex-mieheltäni mistä tuollainen jälki on tullut ja miksi en ole saanut nähdä lastani?! Hän sanoi vain, että lapsi kaatui. Sitten otti lapsen syliin ja lähti pois itkevä lapseni sylissään.
Siltä seisomalta lähdin sosiaalitoimeen. Vaadin päästä puhumaan asiani. Pääsinkin. Ihmeen kaupalla. Kerroin mitä oli tapahtunut. Raivo kasvoi sisälläni, kun työntekijä kertoi, että he soittavat isälle ja kysyvät häneltä asiasta, mutta heidän mielestään syytä huoleen ei ole. Ai ei ole?! Lapseni on hakatun näköinen ja ex käyttäytyi todella oudosti, kuten myös lapseni!
Ei sosiaalitoimesta saanut mitään apua. Ei sitten yhtään mitään! Tein poliisille ilmoituksen samana päivänä. He lupasivat tutkia asian nopeasti.
Aikaa kului. Olin lapsestani todella huolissani. Kukaan ei auttanut minua. Ei sitten kukaan. Ei kuunneltu hätääni. Ei ajateltu lapseni hätää. Lastensuojelu ei tehnyt yhtään mitään asialle. En tavannut lastani.
Aikaa kului edelleen. Nyt minulle riitti ajattelin. Koska kukaan ei tee mitään, niin minä teen.
Minulla oli tiedonsaantioikeus. Aloin ottamaan asioista selvää. Jonkin ajan kuluttua sain selville, että tyttäreni oli päivähoidossa naapurikunnan eräässä päiväkodissa. Samassa kunnassa, jossa ex-mieheni asui. Soitin päiväkotiin ja sovin tapaamisen. Se onnistui heti seuraavana päivänä. Otin mukaani yhteishuoltopaperin, rikosilmoituksen ja kaikki materiaalit jotka minulla oli.
Päiväkodin työntekijä alkoi itkeä. Hän kertoi, että minun pitää hakea tyttöni heti luokseni. He kertoivat, etteivät ole huomanneet mitään jälkiä lapsessani, mutta että hän on todella hiljainen, ujo ja vetäytyvä. Ei tunnistanut lastani tuosta kuvauksesta. Hän ei ole ollenkaan sellainen. Hän oli aina oikea ilopilleri.
Sopimuksen mukaan oli minun tapaamisaikani. Oli tai ei olisin jokatapauksessa hakenut tyttöni sieltä ja vienyt kotiin. Menimme hoitajan kanssa katsomaan lastani. Tyttö huomasi minut ja syöksyi syliini. Otin hänet vastaan. Itkin. En voinut pidätellä itkuani. En millään. Lapseni oli sylissäni vihdoin.
Me lähdimme kotiin. Kotona ollessamme riisuin lapseni ulkovaatteet ja otin hänet syliini. Ai, sattuu! Sanoi tyttäreni. Kysyin, että mihin kulta sinua sattuu? Hän näytti kylkeään. Nostin varovasti hänen paitaansa. Toinen kylki oli aivan musta. Riisuin tyttöä lisää. Jaloissa oli isoja mustelmia. Myös selässä oli. Olin lähellä mennä paniikkiin. Puin tytölle päälle ja lähdimme lääkäriin. Kerroin lääkärille kaiken. Hän oli sitä mieltä, että toimin oikein. Lapsi oli luultavasti pahoinpidelty. Mustelmat olivat niin isoja, että lisätutkimuksia tarvittiin. Me jäimme sairaalaan. Lääkäri sanoi, että tekee asiasta rikosilmoituksen heti kun akuutit tutkimukset oli hoidettu.
Lapseni kuvattiin ja tutkittiin tarkkaan. Olen pelosta kankea. Mitä pienelle tytölleni oli tehty? Samalla olin raivoissani. Jos sosiaalitoimi olisi uskonut minua, ei lapseni olisi nyt tässä kunnossa. Jos he olisivat auttaneet, niin lapseni ei olisi nyt täällä.
Meni aikaa. Se tuntui matelevan. Sitten lääkäri tuli luokseni ja pyysi huoneeseen. Tärisin. Olin aivan kauhuissani. Pelotti.
Lääkäri rauhoitteli ja pyysi istumaan.
Hänen ilmeensä oli vakava. Hän aloitti kertomaan, että lapseltani oli kaksi kylkiluuta murtunut. Hänellä oli kädenjäljet jaloissa ja pahoja mustelmia ympäri kehoa. Pahoinpidelty ehdottomasti oli hänen mielipiteensä. Ei siinä vielä kaikki.
Mä en tiennyt enää mitä sanoa. Lääkäri aloitti varovaisesti ja sanoi, että hän haluaa kertoa, että tyttö tulee kyllä kuntoon, mutta hän ei todennäköisesti koskaan tule saamaan omia lapsia. Häntä on käytetty hyväksi.
Minun maailma sumeni. Murruin. Se oli hetki, joka ei koskaan poistu ajatuksistani. Se on joka päivä mielessäni. En voinut ensin uskoa. Miten ihmeessä tälläistä voi tapahtua? Olin niin vihainen. Katkera. Hysteerinen. Tärisin ja itkin. Lääkäri lohdutti ja sanoi, että muuten tyttö tulee kyllä kuntoon. Hän tarvitsee sinua nyt todella paljon. Hän sai minut hieman rauhoittumaan ja pääsin lapseni viereen. Se oli pysähdyttävä hetki. Hetki, jolloin tajusin millainen maailma tämä on. Lapsista ei välitetä. Millainen lastensuojelu tässä maassa on, kun eivät tee mitään ja sitten sattuu tälläistä?
Tästä kaikesta on nyt aikaa reilu 2,5 vuotta. Tuon tapahtuman jälkeen lapseni isä sai tuomion ja istuu sitä tällä hetkellä. Sain lapseni yksinhuoltajuuden ja asumisen oikeuden päätöksellä. Sosiaalitoimeen soitin. He eivät edes anteeksi pyytäneet. Eivät pahoitelleet virheitään. Eivät sanoneet yhtään mitään.
Kaikki alkoi sujua lapseni kanssa hienosti tuon tapahtuman jälkeen. Me kävimme ja käymme yhä molemmat terapiassa ja elämä alkaa hymyillä pikkuhiljaa. Silti tapahtumien varjo on päällämme aina. Viimeiseenkin hetkeen asti.
Olen tehnyt viranomaisista rikosilmoituksen. Olen tehnyt asiasta valituksen aluehallintovirastoon. Sain vastauksen, että käsittelyaika on yli kaksi vuotta.
Apua ei tule ja vastuuseen näitä ihmisiä ei saada nykylailla.
Tänään törmäsin tähän uuteen lakiehdotukseen. Luin, jaoin ja allekirjoitin. Jos lapseni tarina kosketti, niin tee samoin. Ehkä me joskus saamme tähän touhuun jotain järkeä. Itse teen äitinä kaiken tämän eteen”.
Näin äiti kertoo: ”Erosin miehestäni. Meillä oli yksi yhteinen lapsi. 4- vuotias pieni ihana tyttö. Oikea enkeli ja päivänsäde. Iloinen, reipas ja kaikkien rakastama pienokainen. Hänellä oli ihana lapsuus. Oli oikea unelmalapsi. Äidin ja isän oma kulta, elämän valo ja silmäterämme.
Kun erosimme, se tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Romahdin täysin. Masennuin. Sovimme tytön isän kanssa, että hän ottaa tytön asumaan luokseen, koska koin, että minun pitää saada oma elämäni kuntoon ensin.
Isä oli jostain syystä hieman vastahakoinen, mutta suostui. Kävimme sosiaalitoimessa ja teimme tapaamissopimuksen. Näkisin kuitenkin tytärtäni oman jaksamiseni mukaan mahdollisimman paljon. Vähintään jokatoinen viikonloppu pidennetysti, ke-su.
Ex-mieheni lupasi auttaa kaikintavoin.
Aluksi kaikki menikin hyvin. Kului puolisen vuotta ja näin lastani paljon, sekä oma oloni alkoi olla taas normaali. Kävin terapiassa, jonka avulla nousin "suosta" ylös. Koin olevani taas voimissani. Sitten kaikki muuttui.
Tyttäreni piti tulla luokseni. Ei tullut. En saanut ex-mieheeni enää yhteyttä ollenkaan. Huolestuin kovasti. Soitin sosiaalitoimeen ja kerroin mitä oli tapahtunut ja pyysin heiltä ohjeita ja apua. Tyrmistyin, kun sieltä sanottiin etteivät he voi auttaa mitenkään. Olet omillasi. Koita vain ottaa yhteyttä siihen ex-mieheesi.
Yritin, mutta ei vastaa puhelimeen. En kuullut mitään pitkään aikaan lapsestani. Menin sosiaalitoimeen ja kerroin mitä oli tapahtunut. Meinasin pudota tuolilta, kun työntekijä sanoi minulle, että ehkä isä katsoi ettet ole sellaisessa kunnossa, jotta lapsen voi sinulle luovuttaa. Olin hieman hämilläni, mutta selvisi se sitten. Ex-mies oli tehnyt minusta ls-ilmoituksen, etten jaksa lastani. Minuun ei otettu mitään yhteyttä ilmoituksesta. Minulta vietiin tapaamisoikeus vain siksi, koska minusta oli tehty valheellinen ls-ilmoitus.
Tiesin, ettei nyt mennä kyllä lain mukaan. Tuntui, ettei minua kuunnella yhtään!
Meni vähän aikaa, kun sattumalta näin mieheni ja lapseni. Hän ei huomannut minua. Tai ainakin teeskenteli ettei huomannut. Olin tässä kohtaa ottanut juristiin yhteyttä ja hain lastani luokseni asumaan. Meillä oli tässä kohtaa yhteishuoltajuus. Sitten näin vilaukselta lapseni paremmin. Ei tuo pieni prinsessani näyttänyt kovinkaan iloiselta, mutta ei siinä kaikki. Lapsellani oli toinen silmä mustana ja turvonnut. Silloin menin ex-mieheni luo! Lapseni huomasi minut ja suorastaan syöksyi kaulaani. Hän puristi minua ja alkoi itkeä. Hän kuiskasi, että pelottaa. Missä olet äiti ollut?
Yritin pitää itseni kasassa jotenkin. Voitte kuvitella tunteeni? Ehkäpä. Kysyin ex-mieheltäni mistä tuollainen jälki on tullut ja miksi en ole saanut nähdä lastani?! Hän sanoi vain, että lapsi kaatui. Sitten otti lapsen syliin ja lähti pois itkevä lapseni sylissään.
Siltä seisomalta lähdin sosiaalitoimeen. Vaadin päästä puhumaan asiani. Pääsinkin. Ihmeen kaupalla. Kerroin mitä oli tapahtunut. Raivo kasvoi sisälläni, kun työntekijä kertoi, että he soittavat isälle ja kysyvät häneltä asiasta, mutta heidän mielestään syytä huoleen ei ole. Ai ei ole?! Lapseni on hakatun näköinen ja ex käyttäytyi todella oudosti, kuten myös lapseni!
Ei sosiaalitoimesta saanut mitään apua. Ei sitten yhtään mitään! Tein poliisille ilmoituksen samana päivänä. He lupasivat tutkia asian nopeasti.
Aikaa kului. Olin lapsestani todella huolissani. Kukaan ei auttanut minua. Ei sitten kukaan. Ei kuunneltu hätääni. Ei ajateltu lapseni hätää. Lastensuojelu ei tehnyt yhtään mitään asialle. En tavannut lastani.
Aikaa kului edelleen. Nyt minulle riitti ajattelin. Koska kukaan ei tee mitään, niin minä teen.
Minulla oli tiedonsaantioikeus. Aloin ottamaan asioista selvää. Jonkin ajan kuluttua sain selville, että tyttäreni oli päivähoidossa naapurikunnan eräässä päiväkodissa. Samassa kunnassa, jossa ex-mieheni asui. Soitin päiväkotiin ja sovin tapaamisen. Se onnistui heti seuraavana päivänä. Otin mukaani yhteishuoltopaperin, rikosilmoituksen ja kaikki materiaalit jotka minulla oli.
Päiväkodin työntekijä alkoi itkeä. Hän kertoi, että minun pitää hakea tyttöni heti luokseni. He kertoivat, etteivät ole huomanneet mitään jälkiä lapsessani, mutta että hän on todella hiljainen, ujo ja vetäytyvä. Ei tunnistanut lastani tuosta kuvauksesta. Hän ei ole ollenkaan sellainen. Hän oli aina oikea ilopilleri.
Sopimuksen mukaan oli minun tapaamisaikani. Oli tai ei olisin jokatapauksessa hakenut tyttöni sieltä ja vienyt kotiin. Menimme hoitajan kanssa katsomaan lastani. Tyttö huomasi minut ja syöksyi syliini. Otin hänet vastaan. Itkin. En voinut pidätellä itkuani. En millään. Lapseni oli sylissäni vihdoin.
Me lähdimme kotiin. Kotona ollessamme riisuin lapseni ulkovaatteet ja otin hänet syliini. Ai, sattuu! Sanoi tyttäreni. Kysyin, että mihin kulta sinua sattuu? Hän näytti kylkeään. Nostin varovasti hänen paitaansa. Toinen kylki oli aivan musta. Riisuin tyttöä lisää. Jaloissa oli isoja mustelmia. Myös selässä oli. Olin lähellä mennä paniikkiin. Puin tytölle päälle ja lähdimme lääkäriin. Kerroin lääkärille kaiken. Hän oli sitä mieltä, että toimin oikein. Lapsi oli luultavasti pahoinpidelty. Mustelmat olivat niin isoja, että lisätutkimuksia tarvittiin. Me jäimme sairaalaan. Lääkäri sanoi, että tekee asiasta rikosilmoituksen heti kun akuutit tutkimukset oli hoidettu.
Lapseni kuvattiin ja tutkittiin tarkkaan. Olen pelosta kankea. Mitä pienelle tytölleni oli tehty? Samalla olin raivoissani. Jos sosiaalitoimi olisi uskonut minua, ei lapseni olisi nyt tässä kunnossa. Jos he olisivat auttaneet, niin lapseni ei olisi nyt täällä.
Meni aikaa. Se tuntui matelevan. Sitten lääkäri tuli luokseni ja pyysi huoneeseen. Tärisin. Olin aivan kauhuissani. Pelotti.
Lääkäri rauhoitteli ja pyysi istumaan.
Hänen ilmeensä oli vakava. Hän aloitti kertomaan, että lapseltani oli kaksi kylkiluuta murtunut. Hänellä oli kädenjäljet jaloissa ja pahoja mustelmia ympäri kehoa. Pahoinpidelty ehdottomasti oli hänen mielipiteensä. Ei siinä vielä kaikki.
Mä en tiennyt enää mitä sanoa. Lääkäri aloitti varovaisesti ja sanoi, että hän haluaa kertoa, että tyttö tulee kyllä kuntoon, mutta hän ei todennäköisesti koskaan tule saamaan omia lapsia. Häntä on käytetty hyväksi.
Minun maailma sumeni. Murruin. Se oli hetki, joka ei koskaan poistu ajatuksistani. Se on joka päivä mielessäni. En voinut ensin uskoa. Miten ihmeessä tälläistä voi tapahtua? Olin niin vihainen. Katkera. Hysteerinen. Tärisin ja itkin. Lääkäri lohdutti ja sanoi, että muuten tyttö tulee kyllä kuntoon. Hän tarvitsee sinua nyt todella paljon. Hän sai minut hieman rauhoittumaan ja pääsin lapseni viereen. Se oli pysähdyttävä hetki. Hetki, jolloin tajusin millainen maailma tämä on. Lapsista ei välitetä. Millainen lastensuojelu tässä maassa on, kun eivät tee mitään ja sitten sattuu tälläistä?
Tästä kaikesta on nyt aikaa reilu 2,5 vuotta. Tuon tapahtuman jälkeen lapseni isä sai tuomion ja istuu sitä tällä hetkellä. Sain lapseni yksinhuoltajuuden ja asumisen oikeuden päätöksellä. Sosiaalitoimeen soitin. He eivät edes anteeksi pyytäneet. Eivät pahoitelleet virheitään. Eivät sanoneet yhtään mitään.
Kaikki alkoi sujua lapseni kanssa hienosti tuon tapahtuman jälkeen. Me kävimme ja käymme yhä molemmat terapiassa ja elämä alkaa hymyillä pikkuhiljaa. Silti tapahtumien varjo on päällämme aina. Viimeiseenkin hetkeen asti.
Olen tehnyt viranomaisista rikosilmoituksen. Olen tehnyt asiasta valituksen aluehallintovirastoon. Sain vastauksen, että käsittelyaika on yli kaksi vuotta.
Apua ei tule ja vastuuseen näitä ihmisiä ei saada nykylailla.
Tänään törmäsin tähän uuteen lakiehdotukseen. Luin, jaoin ja allekirjoitin. Jos lapseni tarina kosketti, niin tee samoin. Ehkä me joskus saamme tähän touhuun jotain järkeä. Itse teen äitinä kaiken tämän eteen”.
......................
Tuomas Pellonperä jatkaa: Äiti pyysi siis minua kirjoittamaan ja jakamaan oman tarinansa. Hän kertoi, että ei halua tuomita koko lastensuojelua, sillä hyvää on paljon, mutta sitten kun tehdään tälläistä, ei lapsi, eikä vanhempi saa apua. Eikä viranomaisia vastuuseen.
Hän pyysi tätä julkaisua, sillä hän halusi herättää ihmisiä ja kertoa, ettei aina kaikki ole niin hyvin.
............................................................................
Tuomas Pellonperä jatkaa: Äiti pyysi siis minua kirjoittamaan ja jakamaan oman tarinansa. Hän kertoi, että ei halua tuomita koko lastensuojelua, sillä hyvää on paljon, mutta sitten kun tehdään tälläistä, ei lapsi, eikä vanhempi saa apua. Eikä viranomaisia vastuuseen.
Hän pyysi tätä julkaisua, sillä hän halusi herättää ihmisiä ja kertoa, ettei aina kaikki ole niin hyvin.
............................................................................
2. Esimerkkejä perheiden taistelusta
 |
| LASu:n eli lastensuojelun pimeä puoli |
Lue tältä
sivustolta "esimekkejä perheiden taistelusta" tositarinoita LASu:n pimeästä puolesta. Tällaista todellakin
tapahtuu Suomessa.
Anne: Itse olen sitä
mieltä, että jos näistä järkyttävistä ja maallisin silmin täysin laittomista LaSu:n
väärinkäytösksitä ei puhuta ja kirjoiteta oikeilla nimillä, niin muutosta ei
saada kuuna päivänä aikaan, vaan sama meno jatkuu.
Tulkaa ihmeessä, vanhemmat,
rohkeasti ulos kuorestanne! Olette menettäneet kalleimpanne, aarteenne, lapsenne,
joten mitä vielä pahempaa voisitte menettää? Te olette nujerrettuja. Teidät on
peloiteltu ja uhkailtu vaikenemaan. LaSu:lla on salassapitovelvollisuus teidän
asiastanne ... ei teillä. Te saatte vapaasti kertoa oman tarinanne kenelle
tahansa ja missä tahansa. Lain ja kirjaimen mukaan teitä ei voi eikä saa kukaan
eikä mikään insatanssi vaientaa. Suomi on vapaa maa. Jos joku teitä yrittää LaSun:
taholta vaientaa, niin sellainen on virkamiesten ja sosiaalityöntekijöitten
kohdalla vallan väärinkäyttöä, eikä teidän tule lähteä sellaiseen mukaan. Vaikenemalla
te tuette tätä vallan väärinkäyttöä.Vain tulemalla rohkeasti julkisuuteen oikeilla
nimillä te voitte saada muutoksen aikaan.
Viranomaisten
suojelu on saatava loppumaan. Nimettömillä kirjoituksilla te ette saavuta
mitään .... ei yhtikäs mitään. Päinvastoin, nimettöminä näiltä tarinoilta mene
pohja pois eli uskottavuus vähenee, elikä kohta mihinkään LaSu:n kynsiin joutuneitten
kauhutarinoihin ei uskota. Kirjoittakaa päättäjille (viranomasille ei kannata,
ne suojelevat toinen toisiaan -”hyvävelijärjestelmä”), kirjoittakaa
kansanrdustajille, sos. ja terveysministerille, peruspalveluministerille, oikeuskanslerille,
eduskunnan oikeusasiamiehelle, lapsiasiainvaltuutetulle, presidentille, EU:n tuomioistimelle. Taistelkaa, sillä vain
te tunnette tapauksenne perinpohjin – ei kukaan toinen. Me muut voimme vain
antaa taustautkea, mutta niin kauan kuin vaikenette nimistä emme mekään voi
auttaa.
Nyt on pakko itse kukin puhua suunsa puhtaaksi. Kakenlainen liirum laarum ja höttöpuhe ei vie todella törkeästi ja kaltoin kohdeltujen lasten ja heidän perheittensä asia asiaa yhtään eteenpäin.
Kirjoitin kansanedustajalle ja eduskunnan varapuhemiehelle Anssi Joutsenlahdelle, ja hän vastasi ja kertoi, että yrittää ainakin miettiä miten voisi auttaa. Peruspalveluministeri Susanna Huovinen ei taasen edes viitsinyt vastata ... joten se siitä peruspalveluministeristä. Presidentille on kirje työn alla par´aikaa.
Ottakaa mallia ja toimikaa samoin! Kun tarpeeksi paljon ihmisiä nostaa "ärhämän", niin muutoksia parempaan suuntaan saadaan aikaan.
Nyt on pakko itse kukin puhua suunsa puhtaaksi. Kakenlainen liirum laarum ja höttöpuhe ei vie todella törkeästi ja kaltoin kohdeltujen lasten ja heidän perheittensä asia asiaa yhtään eteenpäin.
Kirjoitin kansanedustajalle ja eduskunnan varapuhemiehelle Anssi Joutsenlahdelle, ja hän vastasi ja kertoi, että yrittää ainakin miettiä miten voisi auttaa. Peruspalveluministeri Susanna Huovinen ei taasen edes viitsinyt vastata ... joten se siitä peruspalveluministeristä. Presidentille on kirje työn alla par´aikaa.
Ottakaa mallia ja toimikaa samoin! Kun tarpeeksi paljon ihmisiä nostaa "ärhämän", niin muutoksia parempaan suuntaan saadaan aikaan.
Jos viranomaiset
toimivat oikein ja kohtuullisesti, ja lapsen etua ajatellen, ei heillä ole
mitään pelättävää, joten ... mistä kiikastaa ”sossu-tantat”? Miksi LaSun:n
toimet eivät kestä päivänvaloa? Tulkaa sos. viranaomaiset ja - työntekijät ulos
LASu:n pimeistä ”luolista” ... teidät on paljastettu! Mitä enemmän salaatte ja
uhkailette ja kiristätte vanhempia, eli harjoitatte kostotoimia niille
vanhemmille, jotka uskaltavat panna hanttiin, niin sitä syvemmälle
rikoksenomaisiin toimiin te sukellatte. Ette enää taida nähdä metsää puilta.
Olette tulleet vauhtisokeiksi. Miettikää tätä!
....................................................................................
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tähän sarakkeeseen voit vapaasti kommentoida kirjoituksia tai toisia kommentteja. Kommenttiasi ei julkaista heti, vaan vasta editoituani sen sivulle. Jollet halua komenttiasi julkaistavan, vaan ainoastaan lähetät viestinä minulle, niin ilmoita se selvästi.